Tarinoita työmaalta: Portaikon pesua ja piinaavaa uteliaisuutta

Huumorilla höystetty kertomus uteliaista naapureista kerrostalopalokohteessa työntekijän omin sanoin kerrottuna.

Ei ollut edes oma päivystysvuoroni, mutta kollega soitti ja pyysi apua. Kerrostalossa sattunut raju huoneistopalo tarkoittaa yleensä aina vähän isompaa työmäärää ja siksi niihin ei kannata mennä yksin. Lupasin lähteä mukaan. Sovittiin, että päivystävä työkaveri ajaa suoraan kohteelle, minä käyn hallin kautta hakemassa tarvikkeita ja kolmas kollega ajaa rautakaupalle ja hankkii sieltä lisää materiaaleja.

Porraskäytävässä tuntui selvää savunhajua, vaikka alakerrassa kunnon läpiveto olikin. Oikeaan kerrokseen tultaessa nokea ja likaa olikin seinissä ja lattiassa jo reilumman puoleisesti. Sammutusvettä oli lammikoina paloasunnon edustalla, ja halkaistu huoneisto-ovi retkotti puoliksi avoimena.

Asuntoon sisälle tultaessa piti pysähtyä hetkeksi seisomaan ovensuuhun. Vaikka maskin takaa hajua ei niin vahvasti tuntenutkaan, niin aina se vaan pysäyttää, kun näkee miten karuun kuntoon tuli tuhoaa ihmisen kodin ja tärkeät tavarat. Jollain tapaa siihen ei haluakaan liikaa turtua, ettei empatiakyky murene kokonaan.

Lämpöä oli palon aikana ollut niin rajusti, että katosta ja seinistä olivat rappaukset palaneet pois ja lattioilla olevasta mustasta rojusta ei äkkiseltään voinut sanoa mitä kaikkea siinä oli. Kävellessä sai olla tarkkana mihin astui, ja mustaksi palaneen asunnon seinät tuntuivat imevän kaiken päivänvalon itseensä niin, että näkyvyyttä oli niukasti.

Kollegat alkoivat levyttää asunnon särkyneitä ikkunoita eristyslevyllä umpeen ja järjestää asuntoon alipaineistusta. Minä puolestani aloin puhdistamaan porraskäytävää, ettei noki kulkeutuisi muihin kerroksiin. Suunnittelin samalla mihin sijoittelisimme ionisaattoreita, että saataisiin savunhaju pikaisesti hallintaan.

“Väistä vähän”, kuului yhtäkkiä yläpuoleltani portaikosta. Vaistomaisesti siirryin vähän syrjemmälle ja katsoin ylöspäin. Tutun rapsahduksen kuullessani ymmärsin jonkun ottavan kuvia. Tätä sankarikuvaajaa en ehtinyt estää, mutta aika monelle muulle saimme tämän keikan aikana muistuttaa, kuinka asunto on palaneenakin jonkun koti eikä ole sopivaa valokuvata toisen yksityistä aluetta, vaikka ovi avoinna olisikin.

Hämmästyttävän monelle tällainen näkökulma tuntui tulevan yllätyksenä. Rappukäytävässä kulkevat asukkaat ja muut satunnaiset kävijät esittivät meille myös toinen toistaan yksityiskohtaisempia kysymyksiä palon syystä ja seurauksista ja jakoivat auliisti näkemyksiään asukkaan elintavoista ja palon syttymisen olosuhteista. Kieli keskellä suuta väistelimme kysymyksiä ja suojelimme asunnon omistajan yksityisyyttä. Sivullisten uteliaisuus tuntui olevan porraskäytävässä huomattavasti tiukemmassa kuin savu ja noki.